Noin kaksi vuotta. Melkein 800 päivää, kun viimeksi kirjoitin tänne. Useita tunteja ja minuutteja. Paljon on tapahtunut. Paljon tulee tapahtumaan.
En tiedä, mitä sanoisin tai miksi. Viimeiset kaksi vuotta ovat lähettäneet minut sellaisille poluille, joita en uskonut koskaan kulkevani. Jotkut polut ovat olleet elämäni onnellisimpia polkuja ja jotkut sellaisia, joita en olisi halunnut kulkea. Monet kohtaamiset, monet hyvästit ja monet haikeat hetket takana. Risto Rasa lausuisi, että vaikeat ajat ovat takana ja edessä. Tänä hetkenä asiat toden totta tuntuvatkin siltä. Mitään en kadu enkä pelkää kuitenkaan.
Koska jostain pitää aloittaa niin aloitetaan tammikuusta 2015. Olin San Franciscossa. Avasin wi-fi:n kännykästä ja katsoin, miten "Kaikki mitä jää" laulun julkaisulle kuului. Mikko oli laittanut viestin, että biisi oli soinut YleX:ssä ennakkoon ja oli saanut osakseen kiitosta. Tämän jälkeen oli tullut viestejä siitä, että montako kertaa musiikkivideota oli katsottu. Puhuttiin useista tuhansista. Olin turtana. Tästäkö se lähti? Uskallanko palata enää lentokentälle ilman aurinkolaseja? Koko loppureissu tuntui tuskastuttavan pitkältä, koska aikaa kului ja olin pois kentältä. Soittelin kymmeniä kertoja Suomeen ja kyselin ihmisten fiiliksiä. Kyseessä oli muille vain yksi biisi, mutta minulle tuo yksi biisi oli koko maailma.
Palattuani Suomeen päätimme julkaista toisen singlen, joka ei omannut mielestäni mitään hittipotentiaalia. Siinä oli hieno alkuriffi, mutta siinä kaikki. Sudenkorento julkaistiin ja sitten lähti liikkeelle. Olimme soitettuja, himoittuja ja hetken aikaa ovet tuntuivat olevan oikeasti auki maailmalle. Sitten Antero lähti ja maailmalta putosi pohja. Tapio liittyi yhtyeeseen, mutta jokin tuntui muuttuneen. Keikoilla kävi porukkaa ja soitimme vuoden aikana lähes sata keikkaa samalla, kun yleisössä laulettiin mukana. En enää vain ollut itse varma siitä, että mitä haluan. Tuli melankolia ja syksy saapui. Koin paljon, mutta mikään ei tuntunut miltään.
Tämän kaiken keskellä äänitimme poikien kanssa yhdeksän biisiä putkeen ja aloimme miettimään, että mitä näillä tekisi. Aikaa kului ja huomasimme, että jonkin on muututtava. Laulut kertoivat vain ja ainoastaan kuolemasta ja pimeydestä. Kävin lävitse jotain suurta sisälläni ja en enää janonnut mitään. Olin kieltänyt elämän ja palvelin kuolemaa. Tai ainakin tuntui siltä. Mikään ei edennyt ja soitimme keikoilla vanhoja biisejä. Mukaan laitettiin muutama uusi silloin tällöin. Ei tuntunut toimivan.
Keväällä 2016 kuitenkin havahduimme Tapion kanssa siihen, että jokin kuitenkin elää tuolla sielussa. Löysimme itsemme uudelleen. Kirjoitimme lauluja, sanoja ja äänitimme. Tällä hetkellä meillä on lauluja kasassa useita. Osa äänitettyinäkin.
En pysty nyt lupaamaan päivän tarkkuudella, että koska musiikkia tulee ulos. Sen kuitenkin voin luvata, että yritämme kaikin voimin julkaista musiikkia tämän vuoden puolella. Se musiikki, jota julkaisemme tulee muuttamaan kaiken ainakin omassa elämässäni. Se osoittaa suunnan, johon Joosua on ollut matkalla siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran tartuin akustiseen kitaraan. Ja kuten aina lopetan tämänkin päivitykseni mystiseen sanomaan todennäköisesti ensimmäisestä sinkustamme.
En tiedä, mitä sanoisin tai miksi. Viimeiset kaksi vuotta ovat lähettäneet minut sellaisille poluille, joita en uskonut koskaan kulkevani. Jotkut polut ovat olleet elämäni onnellisimpia polkuja ja jotkut sellaisia, joita en olisi halunnut kulkea. Monet kohtaamiset, monet hyvästit ja monet haikeat hetket takana. Risto Rasa lausuisi, että vaikeat ajat ovat takana ja edessä. Tänä hetkenä asiat toden totta tuntuvatkin siltä. Mitään en kadu enkä pelkää kuitenkaan.
Koska jostain pitää aloittaa niin aloitetaan tammikuusta 2015. Olin San Franciscossa. Avasin wi-fi:n kännykästä ja katsoin, miten "Kaikki mitä jää" laulun julkaisulle kuului. Mikko oli laittanut viestin, että biisi oli soinut YleX:ssä ennakkoon ja oli saanut osakseen kiitosta. Tämän jälkeen oli tullut viestejä siitä, että montako kertaa musiikkivideota oli katsottu. Puhuttiin useista tuhansista. Olin turtana. Tästäkö se lähti? Uskallanko palata enää lentokentälle ilman aurinkolaseja? Koko loppureissu tuntui tuskastuttavan pitkältä, koska aikaa kului ja olin pois kentältä. Soittelin kymmeniä kertoja Suomeen ja kyselin ihmisten fiiliksiä. Kyseessä oli muille vain yksi biisi, mutta minulle tuo yksi biisi oli koko maailma.
Palattuani Suomeen päätimme julkaista toisen singlen, joka ei omannut mielestäni mitään hittipotentiaalia. Siinä oli hieno alkuriffi, mutta siinä kaikki. Sudenkorento julkaistiin ja sitten lähti liikkeelle. Olimme soitettuja, himoittuja ja hetken aikaa ovet tuntuivat olevan oikeasti auki maailmalle. Sitten Antero lähti ja maailmalta putosi pohja. Tapio liittyi yhtyeeseen, mutta jokin tuntui muuttuneen. Keikoilla kävi porukkaa ja soitimme vuoden aikana lähes sata keikkaa samalla, kun yleisössä laulettiin mukana. En enää vain ollut itse varma siitä, että mitä haluan. Tuli melankolia ja syksy saapui. Koin paljon, mutta mikään ei tuntunut miltään.
Tämän kaiken keskellä äänitimme poikien kanssa yhdeksän biisiä putkeen ja aloimme miettimään, että mitä näillä tekisi. Aikaa kului ja huomasimme, että jonkin on muututtava. Laulut kertoivat vain ja ainoastaan kuolemasta ja pimeydestä. Kävin lävitse jotain suurta sisälläni ja en enää janonnut mitään. Olin kieltänyt elämän ja palvelin kuolemaa. Tai ainakin tuntui siltä. Mikään ei edennyt ja soitimme keikoilla vanhoja biisejä. Mukaan laitettiin muutama uusi silloin tällöin. Ei tuntunut toimivan.
Keväällä 2016 kuitenkin havahduimme Tapion kanssa siihen, että jokin kuitenkin elää tuolla sielussa. Löysimme itsemme uudelleen. Kirjoitimme lauluja, sanoja ja äänitimme. Tällä hetkellä meillä on lauluja kasassa useita. Osa äänitettyinäkin.
En pysty nyt lupaamaan päivän tarkkuudella, että koska musiikkia tulee ulos. Sen kuitenkin voin luvata, että yritämme kaikin voimin julkaista musiikkia tämän vuoden puolella. Se musiikki, jota julkaisemme tulee muuttamaan kaiken ainakin omassa elämässäni. Se osoittaa suunnan, johon Joosua on ollut matkalla siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran tartuin akustiseen kitaraan. Ja kuten aina lopetan tämänkin päivitykseni mystiseen sanomaan todennäköisesti ensimmäisestä sinkustamme.
Sulle kai olin joku vaihe,
joka piti kokea nuoruudessa.
Minä hullu lupasin ihan kaiken,
mut se toinen antoi kuun ja tähden.
Ja mä tahdoin rakastaa sua enemmän, kuin kukaan voisi koskaan.
Suutelisin sinusta ehjän, mut sä et halunnutkaan.
Tahdoit antaa mut pois.
