Musiikki, kuten myös moni muukin luova työ on siitä mielenkiintoinen ala, että silloin kun sitä rakastaa niin siitä ei voi pitää lomaa. Muusikot, kuvataiteilijat ja kirjoittajat valuttavat joka ainoa hetki ajatusta siitä, että jotain täytyisi tehdä. Luoda. Jokainen kohtaaminen tuo jotain uutta mieleen. Kaikkea täytyy tutkia ja jokainen ovi avata.
Oma heräämiseni musiikkiin alkoi ollessani 9 vuotias. Tuolloin päätin, että minusta tulee rokkitähti. Niinkuin Dingon Neumannista. Tuolloin musiikki oli cd-levyillä ja joka joulu, syntymäpäivä ja nimipäivä kuluivat lahjaksi saatuja levyjä kuunnellen. Kirjoittelin lapsen innolla lauluja. Sanoitin. Jonain päivänä tulisin esittämään niitä julkisesti ja saisin kaiken maailman huomion. Perinteinen perheen toisen lapsen syndrooma. Tahto tuoda itseään esille, koska olisi hienoa joskus olla vain se, johon kiinnitetään huomiota.
Ensimmäiset bändiprojektit alkoivat joskus 10 vuotiaana, kun parin ystäväni kanssa suunnittelimme bändin perustamista. Minä vokaaleissa ja kitarassa. Joku syntikassa ja joku rummuissa. Kuten monet muutkin asiat lapsuudesta niin nämäkin katosivat. Kesti neljä vuotta ennen kuin jotain konkreettista tapahtui.
Tuolloin perustin muutaman ystäväni kanssa yhtyeen, joka treenaili kaksi kertaa viikossa soitellen punkkia vanhempiemme kellarissa. Laulut tulivat kitaravahvistimen kautta. Tähtäyksessä maailmanvalloitus. Ensimmäiset biisit syntyivät, jotka nimettiin #001 ja #002 nimisiksi. Slipknot, Apulanta ja The Offspring olivat kuumaa kamaa.
Muutaman vuoden kuluttua yhtye muovautui melodiseksi metalliyhtyeeksi. Silento Mortem. Äänitteitä voitte löytää internetistä. Ensimmäiset keikat alkoivat tuolloin. Mieleeni muistuu näin äkkiseltään ensimmäinen keikkamme Luvian Woodrockissa, jossa soittelimme nuorisoseuraintalolla neljän biisin setin. En ole koskaan jännittänyt niin paljoa, kuin ennen sitä keikkaa. Tuon jälkeen tuli muistaakseni yhdeksän esiintymistä. Tapahtui mitä tapahtui. Yhtye ei tuntunut toimivalta, joten lopetin sen toiminnan joulukuussa 2006.
Perustin toisen yhtyeen As Dust Falls, joka soitti aikanaan suosittua metalcorea. Pyörimme Porin coreskenessä ja esiinnyimme kaikissa nuorisotalotapahtumissa. Äänitimme halvalla ja osoitimme yleisölle potevamme nuoruuden kasvukipuja. Tuolloin laulut olivat örinää ja itse en laulunkirjoittamista harjoittanut tuolle yhtyeelle. Meilläkin oli hauskaa. Valitettavasti lukio loppui ja ihmiset menivät armeijaan, sivariin, yliopistoon ja töihin. Viimeksi kun näin tämän yhtyeen toisen kitaristin työnsi hän lastenrattaita. Päässyt elämässään eteenpäin. Hienoa.
Sitten alkoi oma siviilipalveluskesäni. En soittanut bändissä ja minusta tuntui ensimmäistä kertaa elämässä siltä, että ehkä olisi aika luopua unelmasta. Siitä, joka oli kantanut lävitse monet teini-iän aallot. Olinhan jo äänittänyt, esiintynyt ja viettänyt satoja tunteja treenikämpällä. Ehkä olinkin yksi niistä, jotka tulevat bändi-illoissa kertomaan artisteille, että ovat myös itsekin vähän soittaneet. Musiikki tuntui merkityksettömältä.
Sitten muusikoiden.nettiin ilmestyi wanted ilmoitus, jossa lähikunnastani etsittiin laulajaa bändiin. Laitoin vitsillä vastauksen, jonka muotoilin mahdollisimman tyhmästi. Tärppäsi. Siitä syntyi The Celene. Yhtye, jota rakastan vielä tänäkin päivänä, vaikka hiivuimme pois. Toimin laulajana, keikkamyyjänä ja managerina. Olin niin hyvä keikkamyyjä, että esiinnyimme ympäri Suomea noin sata kertaa hatarien muistikuvieni perusteella. Promosin useisiin levy-yhtiöihin ja tilasin merchandisea. Meidät tunnettiin. Englanninkielinen rock ei kuitenkaan ole Suomessa helppo ala. Laskin yhtenä päivänä montako mailia olin lähettänyt eri keikkapaikkoihin. 963 kappaletta. Levy-yhtiöistä olin ohittanut ainoastaan klassiseen musiikkiin erikoistuneet. The Celenen demot löytyivät aina julkaisun myötä jokaisen suomalaisen levy-yhtiön pöydältä. Julkaisimme niitä neljä. Noin tuhat kertaa hakkasin päätäni seinään. Tuhat kertaa kirjoitin promokirjeen ja tuhat kertaa odotin vastausta. Myönnytyksiä ja kannustusta tuli. Konkreettisuus oli hyvin kaukana.
Lopulta vuoden 2011 lopulla huomasin tuntevani samoin, kuin siviilipalveluskesänä. Miksi teen tätä? Ketään ei kiinnosta. Olen epäkelpo muusikko ja kaikki mitä teen on yhdentekevää. Ei ole väliä kuinka paljon olin treenannut ja kuinka paljon promonnut. Olin jäänyt pikkukaupungin ikuiseksi toivoksi. Musiikista oli tullut taakka, jota en enää halunnut kantaa. Onneksi yhtyeen kitaristi Antero lähti Ranskaan ja sain näin tekosyyn pistää porukan rauhoittumaan.
Vuoden 2013 tammikuussa huomasin kuitenkin jälleen tilanteen, joka oli muodostunut kovin tutuksi. En ole kovinkaan hyvä puhumaan. Lahjani on ennemmin proosassa. Minulla oli sanottavaa, mutta hiljaisena en pystynyt siitä puhua. Ei ollut enää kovinkaan monta jolle edes puhua. Otin akustisen kitaran käteeni ja aloin soittamaan. Syntyi laulu nimeltä "Sateenkaarileijat". Varasin studioaikaa tutultani Marko Hariselta ÄH-studiolta. Joosua otti ensimmäiset askeleensa.
Julkaisin laulut soundcloudissa ja pistin pystyyn facebook sivun. Pian tapahtui jotain kummallista. Ihmisiä alkoi ilmestymään. Huomasin, että yksinkertaiset biisit joissa oli jotain muuta kerrottavaa, kuin ainainen onnistuminen ja juhliminen koskettivat. Jatkoin kirjoittamista ja yhtenä iltana Mikko otti yhteyttä. Hän sanoi haluavansa myydä keikkaa minulle. Jos pitäisi määritellä yksi hetki, joka muutti ihan kaiken se olisi tuo. Sain keikkamyyjän lisäksi yhden erittäin hyvän ystävän. Soitimme Mikon kanssa muutamia keikkoja ja Anteron palattua Ranskasta hän liittyi Mikon tilalle kitaraan. Materiaalia syntyi ja pian oli aika astua studioon ja nauhoittaa promolevy.
Aloitimme Anteron kanssa Saima Harmajan äänitykset heinäkuussa. Kaksi kitaraa, lattiat, tomit joita hakattiin rumpukapuloilla joissa oli vessapaperia demppaamassa ja loopit. Näistä aineksista syntyi ensimmäinen pidempi julkaisuni. Levyn ilmestymisen jälkeen alkoi levy-yhtiöiltä tulemaan kontakteja. Mikko siirtyi Stupido Bookingiin töihin ja me hänen mukanaan. Kävimme Anteron kanssa eräässä tapaamisessa suuremmassa levy-yhtiössä ja ajettuamme sieltä takaisin Turkuun alkoi meidän molempien mielessä pyöriä ajatuksia siitä, että nyt voisi lähteä käyntiin jotain sellaista josta olemme aina unelmoineet.
Keikkoja tuli, meni ja biisejä syntyi. Niistä kaksi äänitettiin kotonani ja julkaistiin syksyllä 2013. Jouluna julkaisimme uuden biisin "Me ei kuoltu koskaan". Joulukuun lopulla päätimme perustaa yhtyeen duomme ympärillemme.
Mikko liittyi bändiimme vitsinä. Hän oli parvekkeellamme joulukuussa ja kysyin häntä mukaan bassoon. Hän sanoi, että ei tule, mutta voisi tulla soittamaan rumpuja. Hän ei ollut koskaan soittanut rumpuja bändissä. Tottakai sanoin ja näin kävi. Lassi liittyi yhtyeeseen Mikon kautta ja kerroin hänelle tilanteen. Mukana oltiin. Muistin Midi Chips yhtyeessä vaikuttaneen Aleksin, joka osasi soittaa mandoliinia ja koskettimia ja kysyin häntä monitoimimieheksi. Hän pohti asiaa pari sekuntia ja tuli mukaan. Meillä oli yhtye. Kollektiivi. Joukkodynamiikka oli alusta lähtien hyvää. Kiitos siitä ukot.
Suunnittelimme joulukuussa Anteron kanssa, että seuraavaksi julkaisisimme debyyttialbumin ja etsimme tuottajaa. Olin alustavasti sopinut erään tuottajan kanssa asiasta, mutta tilanne muuttui jälleen radikaalilla tavalla joulupäivänä. Olin tuolloin Lapissa ja keskustelin erään henkilön kanssa siitä, että olisi hienoa löytää joku asiantunteva tuottaja levylle. Hän tunsi henkilön, joka tunsi taas toisen henkilön. Tuo henkilö, johon viitattiin oli nuoruuteni yksi suurimmista idoleista. Artturi Taira. Hän lauloi ja soitti Rubikissa. Rakastin heidän musiikkiaan ja rakastan vieläkin. Ujo tekstiviesti uuden vuoden aattona. Tammikuun ensimmäisenä päivänä vastaus. Vastaus oli myönteinen. Palavereja keväällä ja samalla pyrimme saamaan selkoa levy-yhtiö puolesta. Päädyimme keikkamyyntiämme hoitavan Stupidon julkaisupuolelle lopulta toukokuussa 2014.
Äänitimme debyyttilevyämme Alppisalissa Artturin ja Sampsan kanssa viisi päivää muistaakseni. Myöhemmin äänitimme Artturin omissa tukikohdissa loppuja, joita emme ehtineet Alppisalissa äänittää. Vuosi 2014 on ollut helposti elämäni yksi upeimmista. Kiitos kuuluu yhtyeen jäsenille ja sitä avustaneille tahoille.
Nyt kun pyörittää ajatuksia menneestä huomaan, että kuinka paljon on saanut ja kuinka paljon menettänyt. Joku viisaampi sanoi, että musiikkibisnes on ala, jolla sydän särkyy miljoona kertaa. Ymmärrän tarkoituksen, koska jokainen ei, vastaamatta jäänyt sähköposti tai esiintyminen tyhjälle yleisölle rikkovat jotain sisimmässä. Särkynyt tuhat kertaa. Silti tämä ala antaa parhaimmat onnistumisen hetket silloin, kun huomaa, että vuosien työ ei ole valunut hukkaan.
Olen soittanut elämäni aikan 37 ihmisen kanssa yhtyeissä. Näistä neljä on jäänyt jäljelle tähän asti. Vaikka tulevan levymme kappalemateriaali on pitkälti lähtenyt omasta kynästäni en olisi pystynyt tähän yksin koskaan. Jokainen laulu on täten meidän, Joosuan, kirjoittamaa. Aleksi, Mikko, Antero ja Lassi. Kiitos äärettömästi.
Lopuksi vielä lainaan tulevan singlemme kertosäkeestä rivit, jotka toivottavasti tuottavat teille, jotka painivat samojen asioiden kimpussa hieman lohtua. Te ette ole yksin. Lyökää päätänne miljoona kertaa seinään ja miljoona lisää niin voitte saavuttaa sen, josta olette unelmoineet. Minusta ei ehkä koskaan tule sitä rokkitähteä, mutta helvetti, ainakin olen yrittänyt.
Mut jos et sä näe
kaukoputken läpi tulevaisuuteen
on turha pelätä sadepisaroita
kätke ne sydämees
ne on kaikki mitä jää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti