Uuden ajan kynnyksellä

Noin kaksi vuotta. Melkein 800 päivää, kun viimeksi kirjoitin tänne. Useita tunteja ja minuutteja. Paljon on tapahtunut. Paljon tulee tapahtumaan.

En tiedä, mitä sanoisin tai miksi. Viimeiset kaksi vuotta ovat lähettäneet minut sellaisille poluille, joita en uskonut koskaan kulkevani. Jotkut polut ovat olleet elämäni onnellisimpia polkuja ja jotkut sellaisia, joita en olisi halunnut kulkea. Monet kohtaamiset, monet hyvästit ja monet haikeat hetket takana. Risto Rasa lausuisi, että vaikeat ajat ovat takana ja edessä. Tänä hetkenä asiat toden totta tuntuvatkin siltä. Mitään en kadu enkä pelkää kuitenkaan.

Koska jostain pitää aloittaa niin aloitetaan tammikuusta 2015. Olin San Franciscossa. Avasin wi-fi:n kännykästä ja katsoin, miten "Kaikki mitä jää" laulun julkaisulle kuului. Mikko oli laittanut viestin, että biisi oli soinut YleX:ssä ennakkoon ja oli saanut osakseen kiitosta. Tämän jälkeen oli tullut viestejä siitä, että montako kertaa musiikkivideota oli katsottu. Puhuttiin useista tuhansista. Olin turtana. Tästäkö se lähti? Uskallanko palata enää lentokentälle ilman aurinkolaseja? Koko loppureissu tuntui tuskastuttavan pitkältä, koska aikaa kului ja olin pois kentältä. Soittelin kymmeniä kertoja Suomeen ja kyselin ihmisten fiiliksiä. Kyseessä oli muille vain yksi biisi, mutta minulle tuo yksi biisi oli koko maailma.

Palattuani Suomeen päätimme julkaista toisen singlen, joka ei omannut mielestäni mitään hittipotentiaalia. Siinä oli hieno alkuriffi, mutta siinä kaikki. Sudenkorento julkaistiin ja sitten lähti liikkeelle. Olimme soitettuja, himoittuja ja hetken aikaa ovet tuntuivat olevan oikeasti auki maailmalle. Sitten Antero lähti ja maailmalta putosi pohja. Tapio liittyi yhtyeeseen, mutta jokin tuntui muuttuneen. Keikoilla kävi porukkaa ja soitimme vuoden aikana lähes sata keikkaa samalla, kun yleisössä laulettiin mukana. En enää vain ollut itse varma siitä, että mitä haluan. Tuli melankolia ja syksy saapui. Koin paljon, mutta mikään ei tuntunut miltään.

Tämän kaiken keskellä äänitimme poikien kanssa yhdeksän biisiä putkeen ja aloimme miettimään, että mitä näillä tekisi. Aikaa kului ja huomasimme, että jonkin on muututtava. Laulut kertoivat vain ja ainoastaan kuolemasta ja pimeydestä. Kävin lävitse jotain suurta sisälläni ja en enää janonnut mitään. Olin kieltänyt elämän ja palvelin kuolemaa. Tai ainakin tuntui siltä. Mikään ei edennyt ja soitimme keikoilla vanhoja biisejä. Mukaan laitettiin muutama uusi silloin tällöin. Ei tuntunut toimivan.

Keväällä 2016 kuitenkin havahduimme Tapion kanssa siihen, että jokin kuitenkin elää tuolla sielussa. Löysimme itsemme uudelleen. Kirjoitimme lauluja, sanoja ja äänitimme. Tällä hetkellä meillä on lauluja kasassa useita. Osa äänitettyinäkin.

En pysty nyt lupaamaan päivän tarkkuudella, että koska musiikkia tulee ulos. Sen kuitenkin voin luvata, että yritämme kaikin voimin julkaista musiikkia tämän vuoden puolella. Se musiikki, jota julkaisemme tulee muuttamaan kaiken ainakin omassa elämässäni. Se osoittaa suunnan, johon Joosua on ollut matkalla siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran tartuin akustiseen kitaraan. Ja kuten aina lopetan tämänkin päivitykseni mystiseen sanomaan todennäköisesti ensimmäisestä sinkustamme.

Sulle kai olin joku vaihe,

joka piti kokea nuoruudessa.

Minä hullu lupasin ihan kaiken,

mut se toinen antoi kuun ja tähden.

Ja mä tahdoin rakastaa sua enemmän, kuin kukaan voisi koskaan.

Suutelisin sinusta ehjän, mut sä et halunnutkaan.

Tahdoit antaa mut pois.

Kaikki mitä jää.

En ole kirjoitellut tähän blogiin pitkään aikaan sanaakaan. Pahoittelut siitä. Ajattelin kuluttaa tämän illan kirjoittamalla ja kertaamalla hieman tätä touhua, jota olen puuhaillut viimeiset 11 vuotta viikottain. Päivittäin suunnitellen ja tunneittain ajatellen.

Musiikki, kuten myös moni muukin luova työ on siitä mielenkiintoinen ala, että silloin kun sitä rakastaa niin siitä ei voi pitää lomaa. Muusikot, kuvataiteilijat ja kirjoittajat valuttavat joka ainoa hetki ajatusta siitä, että jotain täytyisi tehdä. Luoda. Jokainen kohtaaminen tuo jotain uutta mieleen. Kaikkea täytyy tutkia ja jokainen ovi avata.

Oma heräämiseni musiikkiin alkoi ollessani 9 vuotias. Tuolloin päätin, että minusta tulee rokkitähti. Niinkuin Dingon Neumannista. Tuolloin musiikki oli cd-levyillä ja joka joulu, syntymäpäivä ja nimipäivä kuluivat lahjaksi saatuja levyjä kuunnellen. Kirjoittelin lapsen innolla lauluja. Sanoitin. Jonain päivänä tulisin esittämään niitä julkisesti ja saisin kaiken maailman huomion. Perinteinen perheen toisen lapsen syndrooma. Tahto tuoda itseään esille, koska olisi hienoa joskus olla vain se, johon kiinnitetään huomiota.

Ensimmäiset bändiprojektit alkoivat joskus 10 vuotiaana, kun parin ystäväni kanssa suunnittelimme bändin perustamista. Minä vokaaleissa ja kitarassa. Joku syntikassa ja joku rummuissa. Kuten monet muutkin asiat lapsuudesta niin nämäkin katosivat. Kesti neljä vuotta ennen kuin jotain konkreettista tapahtui.

Tuolloin perustin muutaman ystäväni kanssa yhtyeen, joka treenaili kaksi kertaa viikossa soitellen punkkia vanhempiemme kellarissa. Laulut tulivat kitaravahvistimen kautta. Tähtäyksessä maailmanvalloitus. Ensimmäiset biisit syntyivät, jotka nimettiin #001 ja #002 nimisiksi. Slipknot, Apulanta ja The Offspring olivat kuumaa kamaa.

Muutaman vuoden kuluttua yhtye muovautui melodiseksi metalliyhtyeeksi. Silento Mortem. Äänitteitä voitte löytää internetistä. Ensimmäiset keikat alkoivat tuolloin. Mieleeni muistuu näin äkkiseltään ensimmäinen keikkamme Luvian Woodrockissa, jossa soittelimme nuorisoseuraintalolla neljän biisin setin. En ole koskaan jännittänyt niin paljoa, kuin ennen sitä keikkaa. Tuon jälkeen tuli muistaakseni yhdeksän esiintymistä. Tapahtui mitä tapahtui. Yhtye ei tuntunut toimivalta, joten lopetin sen toiminnan joulukuussa 2006.

Perustin toisen yhtyeen As Dust Falls, joka soitti aikanaan suosittua metalcorea. Pyörimme Porin coreskenessä ja esiinnyimme kaikissa nuorisotalotapahtumissa. Äänitimme halvalla ja osoitimme yleisölle potevamme nuoruuden kasvukipuja. Tuolloin laulut olivat örinää ja itse en laulunkirjoittamista harjoittanut tuolle yhtyeelle. Meilläkin oli hauskaa. Valitettavasti lukio loppui ja ihmiset menivät armeijaan, sivariin, yliopistoon ja töihin. Viimeksi kun näin tämän yhtyeen toisen kitaristin työnsi hän lastenrattaita. Päässyt elämässään eteenpäin. Hienoa.

Sitten alkoi oma siviilipalveluskesäni. En soittanut bändissä ja minusta tuntui ensimmäistä kertaa elämässä siltä, että ehkä olisi aika luopua unelmasta. Siitä, joka oli kantanut lävitse monet teini-iän aallot. Olinhan jo äänittänyt, esiintynyt ja viettänyt satoja tunteja treenikämpällä. Ehkä olinkin yksi niistä, jotka tulevat bändi-illoissa kertomaan artisteille, että ovat myös itsekin vähän soittaneet. Musiikki tuntui merkityksettömältä.

Sitten muusikoiden.nettiin ilmestyi wanted ilmoitus, jossa lähikunnastani etsittiin laulajaa bändiin. Laitoin vitsillä vastauksen, jonka muotoilin mahdollisimman tyhmästi. Tärppäsi. Siitä syntyi The Celene. Yhtye, jota rakastan vielä tänäkin päivänä,  vaikka hiivuimme pois. Toimin laulajana, keikkamyyjänä ja managerina. Olin niin hyvä keikkamyyjä, että esiinnyimme ympäri Suomea noin sata kertaa hatarien muistikuvieni perusteella. Promosin useisiin levy-yhtiöihin ja tilasin merchandisea. Meidät tunnettiin. Englanninkielinen rock ei kuitenkaan ole Suomessa helppo ala. Laskin yhtenä päivänä montako mailia olin lähettänyt eri keikkapaikkoihin. 963 kappaletta. Levy-yhtiöistä olin ohittanut ainoastaan klassiseen musiikkiin erikoistuneet. The Celenen demot löytyivät aina julkaisun myötä jokaisen suomalaisen levy-yhtiön pöydältä. Julkaisimme niitä neljä. Noin tuhat kertaa hakkasin päätäni seinään. Tuhat kertaa kirjoitin promokirjeen ja tuhat kertaa odotin vastausta. Myönnytyksiä ja kannustusta tuli. Konkreettisuus oli hyvin kaukana.

Lopulta vuoden 2011 lopulla huomasin tuntevani samoin, kuin siviilipalveluskesänä. Miksi teen tätä? Ketään ei kiinnosta. Olen epäkelpo muusikko ja kaikki mitä teen on yhdentekevää. Ei ole väliä kuinka paljon olin treenannut ja kuinka paljon promonnut. Olin jäänyt pikkukaupungin ikuiseksi toivoksi. Musiikista oli tullut taakka, jota en enää halunnut kantaa. Onneksi yhtyeen kitaristi Antero lähti Ranskaan ja sain näin tekosyyn pistää porukan rauhoittumaan.

Vuoden 2013 tammikuussa huomasin kuitenkin jälleen tilanteen, joka oli muodostunut kovin tutuksi. En ole kovinkaan hyvä puhumaan. Lahjani on ennemmin proosassa. Minulla oli sanottavaa, mutta hiljaisena en pystynyt siitä puhua. Ei ollut enää kovinkaan monta jolle edes puhua. Otin akustisen kitaran käteeni ja aloin soittamaan. Syntyi laulu nimeltä "Sateenkaarileijat". Varasin studioaikaa tutultani Marko Hariselta ÄH-studiolta. Joosua otti ensimmäiset askeleensa.

Julkaisin laulut soundcloudissa ja pistin pystyyn facebook sivun. Pian tapahtui jotain kummallista. Ihmisiä alkoi ilmestymään. Huomasin, että yksinkertaiset biisit joissa oli jotain muuta kerrottavaa, kuin ainainen onnistuminen ja juhliminen koskettivat. Jatkoin kirjoittamista ja yhtenä iltana Mikko otti yhteyttä. Hän sanoi haluavansa myydä keikkaa minulle. Jos pitäisi määritellä yksi hetki, joka muutti ihan kaiken se olisi tuo. Sain keikkamyyjän lisäksi yhden erittäin hyvän ystävän. Soitimme Mikon kanssa muutamia keikkoja ja Anteron palattua Ranskasta hän liittyi Mikon tilalle kitaraan. Materiaalia syntyi ja pian oli aika astua studioon ja nauhoittaa promolevy.

Aloitimme Anteron kanssa Saima Harmajan äänitykset heinäkuussa. Kaksi kitaraa, lattiat, tomit joita hakattiin rumpukapuloilla joissa oli vessapaperia demppaamassa ja loopit. Näistä aineksista syntyi ensimmäinen pidempi julkaisuni. Levyn ilmestymisen jälkeen alkoi levy-yhtiöiltä tulemaan kontakteja. Mikko siirtyi Stupido Bookingiin töihin ja me hänen mukanaan. Kävimme Anteron kanssa eräässä tapaamisessa suuremmassa levy-yhtiössä ja ajettuamme sieltä takaisin Turkuun alkoi meidän molempien mielessä pyöriä ajatuksia siitä, että nyt voisi lähteä käyntiin jotain sellaista josta olemme aina unelmoineet.

Keikkoja tuli, meni ja biisejä syntyi. Niistä kaksi äänitettiin kotonani ja julkaistiin syksyllä 2013. Jouluna julkaisimme uuden biisin "Me ei kuoltu koskaan". Joulukuun lopulla päätimme perustaa yhtyeen duomme ympärillemme.

Mikko liittyi bändiimme vitsinä. Hän oli parvekkeellamme joulukuussa ja kysyin häntä mukaan bassoon. Hän sanoi, että ei tule, mutta voisi tulla soittamaan rumpuja. Hän ei ollut koskaan soittanut rumpuja bändissä. Tottakai sanoin ja näin kävi. Lassi liittyi yhtyeeseen Mikon kautta ja kerroin hänelle tilanteen. Mukana oltiin. Muistin Midi Chips yhtyeessä vaikuttaneen Aleksin, joka osasi soittaa mandoliinia ja koskettimia ja kysyin häntä monitoimimieheksi. Hän pohti asiaa pari sekuntia ja tuli mukaan. Meillä oli yhtye. Kollektiivi. Joukkodynamiikka oli alusta lähtien hyvää. Kiitos siitä ukot.

Suunnittelimme joulukuussa Anteron kanssa, että seuraavaksi julkaisisimme debyyttialbumin ja etsimme tuottajaa. Olin alustavasti sopinut erään tuottajan kanssa asiasta, mutta tilanne muuttui jälleen radikaalilla tavalla joulupäivänä. Olin tuolloin Lapissa ja keskustelin erään henkilön kanssa siitä, että olisi hienoa löytää joku asiantunteva tuottaja levylle. Hän tunsi henkilön, joka tunsi taas toisen henkilön. Tuo henkilö, johon viitattiin oli nuoruuteni yksi suurimmista idoleista. Artturi Taira. Hän lauloi ja soitti Rubikissa. Rakastin heidän musiikkiaan ja rakastan vieläkin. Ujo tekstiviesti uuden vuoden aattona. Tammikuun ensimmäisenä päivänä vastaus. Vastaus oli myönteinen. Palavereja keväällä ja samalla pyrimme saamaan selkoa levy-yhtiö puolesta. Päädyimme keikkamyyntiämme hoitavan Stupidon julkaisupuolelle lopulta toukokuussa 2014.

Äänitimme debyyttilevyämme Alppisalissa Artturin ja Sampsan kanssa viisi päivää muistaakseni. Myöhemmin äänitimme Artturin omissa tukikohdissa loppuja, joita emme ehtineet Alppisalissa äänittää. Vuosi 2014 on ollut helposti elämäni yksi upeimmista. Kiitos kuuluu yhtyeen jäsenille ja sitä avustaneille tahoille.

Nyt kun pyörittää ajatuksia menneestä huomaan, että kuinka paljon on saanut ja kuinka paljon menettänyt. Joku viisaampi sanoi, että musiikkibisnes on ala, jolla sydän särkyy miljoona kertaa. Ymmärrän tarkoituksen, koska jokainen ei, vastaamatta jäänyt sähköposti tai esiintyminen tyhjälle yleisölle rikkovat jotain sisimmässä. Särkynyt tuhat kertaa. Silti tämä ala antaa parhaimmat onnistumisen hetket silloin, kun huomaa, että vuosien työ ei ole valunut hukkaan.

Olen soittanut elämäni aikan 37 ihmisen kanssa yhtyeissä. Näistä neljä on jäänyt jäljelle tähän asti. Vaikka tulevan levymme kappalemateriaali on pitkälti lähtenyt omasta kynästäni en olisi pystynyt tähän yksin koskaan. Jokainen laulu on täten meidän, Joosuan, kirjoittamaa. Aleksi, Mikko, Antero ja Lassi. Kiitos äärettömästi.

Lopuksi vielä lainaan tulevan singlemme kertosäkeestä rivit, jotka toivottavasti tuottavat teille, jotka painivat samojen asioiden kimpussa hieman lohtua. Te ette ole yksin. Lyökää päätänne miljoona kertaa seinään ja miljoona lisää niin voitte saavuttaa sen, josta olette unelmoineet. Minusta ei ehkä koskaan tule sitä rokkitähteä, mutta helvetti, ainakin olen yrittänyt.

Mut jos et sä näe

kaukoputken läpi tulevaisuuteen

on turha pelätä sadepisaroita

kätke ne sydämees

ne on kaikki mitä jää.

Eikä kuoltu koskaan.

https://soundcloud.com/joosuan-hedelm-t/joosua-me-ei-kuoltu-koskaan

Kysyt vieläkin, miksen ole vastannut
sun viesteihin. Olenko onnellinen?
No sain lasit silmäni peittämään
ja ehkä kasvoin ohitses kuin itsestään.

Ei. Me ei kuoltu koskaan.

Joskus vieläkin palaan siihen huoneeseen
hetken unessani siinä leijailen.
Tutut sohvat, tv ja pöytä kukkineen.
Kaikki samoin: kuva vuosien takainen.

Ei. Me ei kuoltu koskaan.

Lupasimme toisillemme viettää
kevään yhdessä,
mutta lupaus on lupaus!
Annetaan sen särkyä.

Ei. Me ei kuoltu koskaan.

Tämä laulu syntyi joskus elokuun lopulla raakileena. Sen sovittaminen aloitettiin lokakuun aikoihin muistaakseni ja sanat syntyivät samalla. Lyriikat kertonevat tarinaa siitä, kuinka pariskunta päätti alkuhuumassa elää toistensa kanssa loppuun asti. Eivät eläneet. Eron jälkeisenä aikana toinen hämmästelee miten kauaksi rakkaus on heidät vienytkään toisistaan. Jatko-osa laululle 0745?

Saima Harmajalle

Saima Harmaja (2013)

1) Matkalla kotiin
2) 0745 (Sunnuntaina)
3) Sateenkaarileijat
4) Kahvilaulu
5) Aaveet
6) Tänään aurinko nousi
7) Saima Harmaja

Olli Somero : Vokaalit, kitara
Antero Pajunen : Vokaalit, kitara, looper

Marko Harinen : Äänitys, miksaus, masterointi ja tuottaminen. Lisäksi laulussa nro 2 tamburiini.
Mikko Korpi : Tuottaminen, couchaus ja rytmimuna kappaleessa 4. (Kiitos, että olet olemassa Mikko. Kaikesta.)
Petra Wolff : Kannen grafiikka.



Taustat sanoitusten takaa.

1) Matkalla kotiin 
Tämä laulu syntyi monessa eri osassa. Tapailin osaa soinnuista jo syksyllä ja asettelin siihen useita eri laulumelodioita ja sanoituksia. Erään ystäväni Jukan kanssa vietetyn ravintolaillan aikana sain kuitenkin kuulla omasta taustastani ja niistä asioista, joihin uskon sen verran kovaa kritiikkiä, että oli pakko avautua. Auton ratissa ajeltuani tuon yön aikana päästin nykyiset sanoitukset kerralla ulos. Laulun tarkoituksena on kuvata tätä maailmaa jossa elämme. Maailmaa, jossa meille tarjotaan sivistystä, mutta ei sivistyneisyyttä. Minua ahdistaa ilmapiiri, jossa jonkun uskoessa johonkin täytyy kyseinen henkilö leimata idiootiksi. En tarkoita sitä, että omat maailmankatsomukseni olisi mitenkään oikea, vaan lähinnä sitä, että jos omaa jonkun maailmankatsomuksen henkilö leimataan. "Matkalla kotiin" lause taas  on suora viittaus omaan elämänkatsomukseeni, joka on luultavasti täysin vapaa uskonnollisista teeseistä; olemme kaikki matkalla kotiin. Koko ajan.

2) 0745 (Sunnuntaina) Istuskelin heinäkuun alussa leirikeskuksessa, jossa olin työntekijän virassa vetämässä leiriä. Kitaralla tapaillessani löysin tuttuakin tutumman sointukuvion johon hyräilin melodiaa päälle. Seuraavana päivänä ystäväni Mikko Korpi saapui paikalle ja soitimme tämän laulun kahdestaan parin minuutin harjoittelulla kännykkääni muistiin. Sanoitukset käsittelevät eroamisen temantiikkaa. Minulla on lähipiirissä ollut useita eroamisia lähiaikoina pitkistä suhteista ja pyrin asettautumaan heidän asemaansa. Tämä laulu myös kumartaa Lassi Nummelle ja Risto Rasalle, joihin tarkkasilmäisimmät voivat löytää suorat viittaukset. Jääköön se jokaisen mietittäväksi mitkä rivit ovat tribuutteja heille.

3) Sateenkaarileijat Ensimmäinen oikeasti Joosualle tehty biisi. Tämä nauhoitettiin nopeasti joskus kevään alussa ja tunsin pakottavaa tarvetta nauhoittaa tämän uudelleen sen saaman pienen kulttisuosion nimissä. On hauskaa, että musiikkini tästä projektista tunnetaan tästä biisistä. Itse en kovinkaan paljoa ymmärrä, mikä tässä mahtaa viehättää. Itse ainoastaan pystyn elämään tämän biisin syntyhetken uudelleen aina, kun tämän kuulen. Vanhempieni kotona veljeni vanhassa huoneessa. Yöllä herätys ahdistavaan tunteeseen ja kerralla sanat paperille. Kukakohan tuo Laura muuten on?

4) Kahvilaulu Laulu sai ensiesityksensä toukokuussa lokkilavalla. Ehdittiin Mikon kanssa treenaamaan tämä laulu nopeasti lavan takana ja suoraan estradille. Sanoitusten synty alkoi erään unen jälkeen. Minulla oli ja on vielä olemassa ystävä, jonka kanssa olimme yli kymmenen vuotta todella paljon tekemisissä. Koimme lapsuutemme ja nuoruutemme aikana elämämme parhaimmat ja myös ne pahimmat ajat. Tämä ystäväni kuitenkin on sairastunut niin, että en voi enää hänen kanssaan olla tekemisissä. En sen takia, että en haluaisi. Aina kun muistelen yhteisiä hetkiämme tulee mieleeni välähdyksenomainen momentti Porin Amiscafésta, jossa joimme lukiolaisina kahvia ja pohdimme kuinka suuri juuri perustetusta rockbändistämme tuleekaan. Kaikki ovet olivat ihan oikeasti avoimet. Voisimmepa juoda vielä kerran ne kahvit.

5) Aaveet Tämäkin laulu on välähdys lukioaikojen ystäviin. Suuremmassa kaavassa vain. Jussille, Henrikille ja Ollille. Ajoimme kerran Jussin kanssa Mäntyluodosta keskustaan päin kevään aikana ja Jussi kertoi lähtevänsä Uuteen-Seelantiin. Tiesin jääväni täysin yksin. Siinä hetkessä oli kuitenkin jotain lohdullista ja kypsää. Biisi on nauhoitettu jo maalis-huhtikuussa, mutta teema sopii hyvin levylle.

6) Tänään aurinko nousi En pidä rakkauslaulujen kirjoittamisesta. Niitä on lähes jokainen biisi maan päällä. Anteron riffin pohjalle kuitenkin syntyi tällainen laulu, joka sai sanoituksensa erään siivoamattomuusoperaation jäljiltä. Olen kihloissa ihanan Veeran kanssa ja en voisi saada parempaa ihmistä. Sellaista, joka jaksaa katsoa perään päivän toisensä jälkeen, vaikka olenkin pää pilvissä kokoajan. Hän on se voima, joka pitää minua maassa. Tällainen anteeksipyyntö ja rakkauslaulu neljän yhteisen vuoden jälkeen. Ensivuonna häät. Olen onnellinen.

7) Saima Harmaja Olen lukenut runoja pienestä pojasta asti. Ensimmäisen runokirjani luin seitsemänvuotiaana ja viimeksi luin Pertti Saarisen kootut, jonka ostin Helsingistä antikvariaatti Sofiasta. Saima on ollut minulle teini-ikäisestä asti se surullisen hahmon prinsessa. Jokainen runonsa soi elämää kuoleman keskellä johtuen heikentyneestä terveydentilastaan. Haluaisin liittää tähän loppuun kuvan, joka selkeyttäisi tämän laulun teeman hyvin. Siinä nuori Saima makasi rannalla jalat kohden taivasta. Haikeus jossain silmissä. Kuva on kuitenkin kadonnut jonnekin internetin syövereihin. Se oli kaunis silti.

Reittejä jotka eivät johda mihinkään

Onpas siitä aikaa. Siitä, kun viimeksi kirjoitin jotain järkevää tännekin. Blogi on minulle erittäin hankala alusta, koska se ei vaadi jatkuvaa valvomista. Toisekseen unohdan aina välillä tämän olemassaolon, joka aiheuttaa sen, että en muista kirjoittaa tänne mitään.

Joosua on kuitenkin herännyt hiljaisesta ajatuksesta keikkailevaksi aktiksi. Olen soitellut nyt muutaman kuukauden aikana lähes kymmenen keikkaa ja lisää on tulossa. Kiitokset muuten Mikko Korvelle avustamisesta keikoilla, sekä muutenkin tämän projektin ympärillä. Erittäin hieno mies ja nuoresta iästä huolimattaan erittäin kokenut alalla.

Nykyään Joosua soittaa livenä kahden miehen kanssa. Antero Pajunen, jonka olen tuntenut noin 6 vuotta ja kunnolla nelisen vuotta tarjoutui heti alussa tulemaan osaksi tätä projektia ja hyvin on pärjännyt. Meitä yhdistää aikalailla samanlainen näkemys, sekä se että olemme hurjan laiskoja treenaamaan jos sille päälle satumme. Kunnialla kuitenkin olemme päässeet läpi yhteisistä keikoistamme ja soundimme paranee kokoajan. Hän muuten soittaa nykyään loopperille kaikki raidat, joten itse olen saanut kunnian luopua kyseisestä vempaimesta. Hyvin soittaakin.

Joosua astuu studioon parin viikon sisällä, jossa nauhoitamme levyn nimeltä "Saima Harmaja". Levy tulee sisältämään vielä tällä hetkellä määräämättömän määrän raitoja, mutta esimerkiksi suosittu "Sateenkaarileijat" tullaan nauhoittamaan uudelleen. En ole enää tyytyväinen muihin nauhoittamiini biiseihin, kuin "Aaveet". Uutta materiaalia levylle tulee paljon. Jopa niinkin paljon, että olen miettinyt miten ihmeessä olen onnistunut säveltämään näin monta biisiä näin lyhyessä ajassa. Kansista muuten vastaa Petra Wolff niminen maanmainioin taiteilija. Kannet ovat kauniit. Musiikkikin on kaunista. Tekin olette kauniita.

Älä tapa!

Tänään ja eilen minua on koskettanut seuraava runo. Julkaisen sen poikkeuksellisesti tässä blogissa, jotta muistaisin sen vielä tulevaisuudessakin.

Älä tapa!
Älä muurahaista tapa jos se sattuu kulkemaan tiesi poikki:
sillä on omaiset ja yhteydet ja tehtävä kesken.
Älä tapa hyönteistä kun se istahtaa kädellesi
etkö tunne sen luottamuksen painoa, älä tapa!
Älä tapa käärmettä kun se keväällä nousee kolostaan
sen kesä on lyhyt ja varjo matala, ei sinua uhkaa
sillä on sydän ja sukupuoli
sillä on hennot hartiat, kanna itse taakkasi
älä tapa, anna elävänä mennä
anna ehjänä pysyä!
 
Älä tapa puuta, älä tervaleppää rannassa
turhaan tapa, se on aikaa edellä
sen tehtävä on laaja ja sinulta salassa
se on mukana mutta yhtälailla yksin
juuriinsa sidottu kuin sinä kohtaloosi.
Älä tapa puuta ja kaikkia meitä joita
puu elämällään suojelee!
 
Älä tapa vaikka monet niin tekevät, älä sinä!
Kuule miten syvällä sinussa hiljaa parahtaa
aina kun elävää lyödään!
Älä mykistä vaistoasi, vanhinta osaasi älä tuhoa
anna tunteesi itkeä ja elpyä
anna järkesi voimistua
tajuamisen valossa.
Älä tapa!
 
Ja kun lakkaat tappamasta
näet miten olet kaikessa mukana
ja valoa on ja puiden nöyrää voimaa
ja iloitset
 
ilon pyörre nostaa sinut
kuin ilmavirta linnun lentoon.

- Liisa Laukkarinen

Jokainen, joka on joskus toiminut musiikkialalla esiintyvänä artistina tietää sen harppauksen, kun levyttävästä artistista kuoriutuu esiintyvä. Olen esiintynyt bändien kanssa useita kymmeniä kertoja näiden viimeisen viiden vuoden aikana, mutta Joosuan kanssa lähtiessäni Monttuun esiintymään minua jännitti. Jännitti niin paljon, että paria viikkoa aikaisemmin vatsassani pyöri perhosia ja 16.3 lauantaista en muista juuri mitään. Jotain kertoo sekin, että muistin vaihtaa kitaraan kielet vasta muutama tunti ennen keikkaa, joten ongelmia keikalla tuli kitaran vireen kanssa. Seuraavalla kerralla muistan tämänkin tärkeän läksyn. Oli silti ihanaa.

Esiintymisen jälkeen olin jonkinasteisessa post-traumaattisessa shokkireaktiossa. En pystynyt puhumaan mitään järkevää vähään aikaan ja lähdin kotiin nukkumaan, vaikka uni ei heti tullutkaan silmään. Nyt kuitenkin olen saanut jotain tajua siihen millaista on sooloartistina esiintyä. Seuraavalla kerralla ei jännitä niin paljoa toivottavasti. Jännittäminen ei muuten paha asia; se kertoo siitä, että oikeasti välittää mitä tekee.

Kiitokset yleisölle ja Minä ja Ville Ahoselle. Olette loistava bändi, jossa upeita persoonia. Uudet keikkapäivät muuten paukahtavat internettiin tämän kuun lopulla. Vielä on ainakin yksi keikka myymättä, joten bookatkaa shrillbookingin kautta minut. Olette rakkaita ja bless ya'!